Eletään taas sitä aikaa, että kodeissa käydään nuoren kanssa kiivaita keskusteluja peruskoulun jälkeisistä jatko-opinnoista. Joidenkin kohdalla työelämäpolun askelmerkit ovat kohdallaan heti - parhaimmassa tapauksessa myös koulumenestys tukee valintaa: hakupisteet riittävät toiveopintoihin. On kuitenkin myös suuri joukko nuoria, joiden ammatinvalinta ei ole valintaa, vaan heikohkon koulumenestyksen myötä sattuman kauppaa: opintoja jatketaan siellä, mihin pisteet riittävät. On myös olemassa ansa ajautua tietämättään koulutusalalle, joka ei työllistä.
– Kunhan johonkin menee, sanoo joku vanhempi.
Totta toinen puoli; opinnoissa kiinni pysyminen vähentää syrjäytymisriskiä huomattavasti, mutta jos koulutusala tuntuu vastentahtoiselta, on myös keskeyttämisvaara suuri. Tai jos valmistuu alalle, jonka työllistymismahdollisuudet ovat olemattomat, on tullut suorastaan huijatuksi. Molemmissa tapauksissa omaan elämään kiinni pääseminen vaikeutuu. 

Kodit, koulut, kummit, kaimat & kaverit - mahdollistetaan onnistumisia! Vilkaistaan myös Kaakkois-Suomen (Kotka-Hamina) ammattibarometria:  

www.ammattibarometri.fi/Toplista.asp?tetoimistot=KotkaHamina&vuosi=16ii&kieli=

Yhteishaku oppilaitoksiin alkaa helmikuussa, mutta valintaan vaikuttavat päättötodistuksen arvosanat. Hirmuinen tsemppi päälle. Nyt heti. 

 

Jostain syystä suomalaisissa istuu syvällä käsitys, että pojat olisivat lähtökohtaisesti matemaattisesti lahjakkaimpia kuin tytöt. Seuraava yhtälö osoittaa, että lopputulos on sittenkin osatekijöidensä summa:

Tytöt pärjäävät poikia paremmin koulussa +

Naiset ovat koulutusmyönteisempiä kuin miehet =

Nuorten miesten työttömien joukko on suurempi kuin työttömien nuorten naisten joukko

Tilastokeskuksen mukaan viime vuonna 20–24-vuotiaista miehistä oli työttömänä 19,9 prosenttia, naisista 13,6 prosenttia. Peruskoulun päättöarvosanat vaikuttavat pitkälle aikuisuuteen. 25-vuotiaina ilman peruskoulun jälkeistä tutkintoa jääneissä on paljon alle seiskan oppilaita.

Sori pojat. Ihan harmittaa teidän puolestanne. Saatte laiskanläksyksi asettaa tavoitteita. Korkeammalle.

 

Kohta ne taas tulevat, nimittäin tettiläiset (TET= työelämään tutustuminen). Kyse on yritysten ja koulujen yhteistyöstä, jonka tavoitteena on parantaa nuoren työelämän tuntemusta ja arvostamista. 

Aikuisissa asuu usein ajatus siitä, että nuorille tulisi näyttää, mitä ”työnteko oikein on”, tyyliin ”silloin, kun minä olin nuori…”. Ne tarinat ovat kieltämättä vastustamattomia, useat kuin suoraan Grimmin vertahyytävistä saduista. Mutta maailma muuttuu ja sukupolvet sen mukana: nykynuorta ei välttämättä kouli viikon lattiankuuraus. 

Sinä, yrittäjä, saatat olla TET-nuoren ensimmäinen kontakti työelämään. Huolehdithan siitä, että kokemus on kohtuudella antoisa; siivoustehtävien lisäksi, ota hänet mukaan vaikkapa asiakastapaamiseen tai suunnittelukokoukseen. Ja jos oikeasti haluat sävähdyttää, niin kysy hänen mielipidettään; hänellä jopa saattaa olla sellainen.

 

Kumpi on helpompaa, määritellä ongelmia vai keksiä uusia ideoita?

- Keksiä uusia ongelmia, vastaa joku vääräleuka.

No mutta, aina parempi! 

Oikeasti ongelmien määritteleminen on varmasti helpompaa, kuin uusien ideoitten keksiminen, mutta jos keksii peräti uusia ongelmia, saattaa olla jo pitkällä myös uusien ideoitten kanssa!

Sinä nuori, innovatiivinen häiskä, sovi tapaaminen tuntemasi toimialan yrittäjän kanssa ja kysy, mikä on isoin ongelma yrityksessä. Kysele, kaiva ja kisko vastaus. Kun todellinen ongelma löytyy eli pystyt määrittelemään sen, voit alkaa kehittää ratkaisua. Myy ratkaisusi sitten muillekin. 

 

Minulla on treffit myyntipäällikön kanssa. Aika on sovittu, tarkempi paikka ei. Kyselen päällikön perään, mutta hän onkin ruokatauolla. Olkoon, ajattelen, täytyyhän ihmisen syödä. Minut ohjataan osastolle odottaman. Kun laskeskelen säällisen ajan kuluneen, pirautan päällikölle. Tulossa ollaan, hän lupaa, kunhan vain käy ensin hoitamassa pienen asian. Fine, ajattelen, sillä ymmärrän maailmassa olevan muutakin kuin minä. Seison paikoillani kuin patsas, mutta aina nähdessäni henkilökunnan vaatteisiin sonnustautuneen henkilön, otan askeleen kohti ja hymyilen. Väärä hälytys kerta toisensa jälkeen. Lopetan etuotit ja päätän vain odottaa. 

Aika kuluu, vilkuilen kelloa ja punnitsen puhelinta kädessäni; minua odotetaan pian toisaalla. Muutaman metrin päässä pörrää useampi henkilökuntalainen, mutta ilmeisen vääriä tyyppejä, koska kukaan ei ota kontaktia. Kunnes yksi heistä ohi mennessään kaartaakin takaisin, ojentaa kätensä ja huudahtaa: 

”Mä jo unohdin sut.” 

Odottelen jatkoa. Sitä ei tule. 

Otan satasella lämpöä: unohdit?! Minut?! 

Mihin on kadonnut pahoittelemisen kulttuuri? Onko kyseessä kunnioituksen puute toista ihmistä kohtaan vai virheen myöntämisen pelko? Jos huomautat vaikkapa kassalle, että sait rahasta väärin takaisin, sinulle vastataan maksimissaan: ”Ai, hyvä kun huomasit.” Mutta vahingossakaan sinulle ei sanota: ”Anteeksi, tein virheen.” 

Ymmärrän, että unohtamisia ja virheitä tapahtuu ja siksi sulankin aina, kun joku osaa tapahtunutta pahoitella. Mutta jos ei osaa, niin – no, mä en unohda.